Koronaelämää on takana kohta vuosi. On se minullekin ollut kurjimusta: kotivankilassa lusimista, erakkoelämässä kärventelemistä, monen kivan ja kauniin asian menettämistä. Silti vuosi on ollut myös huikeaa aikaa, jolloin kaiken kuorrutuksen takaa on löytynyt enemmän tilaa ja rauhaa ihan vaan itselle. Siltä osin vuosi on ollut opettavainen ja antanut paljon pieniä oivalluksia ja onnenhetkiäkin – vaikka niitä ehkä pitääkin kaivella hieman syvemmältä ne kunnolla nähdäkseen.

Olen vuoden aikana tutustunut itseeni. Olen kuulostellut ja tarkasti tutkaillut sitä, millainen on aikuinen Marjo. Kun ikää on enemmän takana kuin edessä, voi käsi sydämellä sanoa, että vihdoinkin tiedän, kuka olen. Tiedän mistä tulen, mutta nautin myös siitä, ettei minulla ole aavistustakaan siitä mihin olen menossa. Yhä nautin siitä vapaudentunteesta ja tilasta, jossa periaatteessa kaikki on mahdollista. Ehkä piirtelen joskus aarrekarttoja, mutta täsmällisiä tavoitelistauksia en tee juurikaan koskaan. En tahdo tavoitella kuuta taivaalta tai miljoonaomaisuutta ennen eläköitymistäni. En voi tietää missä olen tai asun 20 vuoden päästä ja niin on juuri hyvä. Enemmän kai ahdistaisi, jos kaikki olisi yhtä selkeää ja läpinäkyvää kuin kristallinkirkas vesi unelmieni Malediivien ympärillä. On minullakin silti tavoitteita, ne vain liittyvät aivan muuhun kuin siihen missä minkäkin ikäisenä olen töissä tai minkä arvoisella autolla kulloinkin ajan. Asuminenkin onnistuu näemmä yhtä hyvin Oulussa kuin stadissa. Ehkä olen keskivertoa sopeutuvampi ja huolettomampi tyyppi, mutta ainakin tunnen itseni.

Pakkopysähtyminen on ihmiselle joskus hyväksi. Useimmiten stoppiin on syynä ulkoiset tekijät, jotka pakottavat tilapäisesti tai tahattomasti kyykkäämään, mutta omaehtoinen pysähdys on minun mielestäni aika ihanan armeliasta. Sellaisina hetkinä ehtii oikeasti miettiä, onko kaikessa kiirehtimisessä tai itsensä hajottamisessa mitään järkeä. Mitkä edes ovat motiivini yrittää jakautua kolmeen eri paikkaan yhtäaikaisesti tai lupautua jokaiseen luottamustehtävään, tapahtumaan tai talkoisiin? Mitä pahimmillaan voi tapahtua, kun vastaan ei? Kukaan ei enää kysy tai pyydä mihinkään ja muutun hajuttomaksi ja mauttomaksi? Olen jo vuosia ylläpitänyt omaa pysähtymisviikkoani. Aikaa ennen koronaa se oli oma loma ulkomailla vailla mitään suunnitelmia tai seuralaisia, tänä vuonna toteutin pysähtymiseni mökin rauhassa puhelin suljettuna ja läppäri kodin työpöydälle hylättynä. Pysähdyn ennen kuin on pakko. Ennaltaehkäisevää työtä kannattaa tässäkin suhteessa tehdä, se on satsaus omaan hyvinvointiin, ei itsekkyyttä.

Luopuminen on monelle kirosana. Minä taas uskon, että kun luovut, niin saat. Et ehkä yhtä hienoja työsuhde-etuja kuin aiemmassa työpaikassasi. Olohuoneen kirjahyllykin voi hetkellisesti näyttää tyhjältä, kun luovut (lähes kaikista) jo kertaalleen lukemistasi kirjoista, mutta luopuessasi jostain, mahtuu hyllyyn ja elämääsi uusia asioita. Niille tulee tilaa, kun niille on varattuna tilaa.

Uskallan yhä unelmoida. Tiedän, että Malediivit saattavat vajota mereen ennen kuin unelmani sen osalta toteutuu, mutta jatkan silti unelmoimista. Unelmat auttavat jaksamaan ja tuntuvat kaikkein kurjimman aikakauden keskellä vaaleanpunaisilta hattarahaituloilta, jotka ovat kaikkien tavoitettavissa ainakin osan vuotta. Ei liikaa, ei liian usein. Tuskin kerran Malediiveilla käytyäni haluan samaa herkkua heti uudemman kerran. Tai niin kuin niitä hattaroita – ehkä vain kerran eläessäni maistaa ja muutoin kulkea huvipuistojen värikkäiden myyntikojujen ohi ja hattaran sijaan suunnistaakin perunankuorikierre -luukulle.

Tapaan monesti sanoa, että asenne ratkaisee. Onhan se melkoinen klisee, mutta seison täpäkkänä sanojeni takana. Minulle se on tarkoittanut, että vaikka työhön on haluttu filosofianmaisteri ja yrityksen ovea hakkaakin merkonomi Tuomikoski, voi asenteella korvata monta puutetta. Tai kun ylipainoinen, tavisvaatteisiin pukeutunut harmaahiiri valitaan kosmetiikkayrityksen johtoon. Kaikki on mahdollista, jos asenne on kohdillaan ja on halua mennä vaikka läpi harmaan kiven. Toki kun kivi muuttuu kirjaimellisesti viiltäväksi kivuksi ohimolla pään hakkautuessa sitä vastaan kerta toisensa jälkeen, on joskus ihan fiksua luovuttaa. Ei se asenne tietysti kanna mahdottomuuksien yli, mutta itsekin useampia henkilöitä rekrytoineena tiedän, että kaiken muun voin oppia paitsi asenteen (ja kaiken muun voi korvata, paitsi elämän).

Suomalaisella on aina sisua. Sinnikkyys on imetty sisuksiimme varmasti vähintään yhtä ahnaasti kuin rasvaisen ravitseva äidinmaito ja periksihän ei anneta koskaan. Havuja, perk*le ja taas mennään. Sinnikkyys näyttäytyy parhaimmillaan siten, että kun maito kaatuu, ei jäädä sitä itkemään, vaan nostetaan ämpäri ja palataan sen kera navetalle uutta maitoa hakemaan. Tai kun Lasse Viren kaatuu juoksukisan 11. kierroksella, kipuaa hän mahdollisesti kirvelistä polvistaan huolimatta hetkessä pystyyn ja jatkaa kisaa - ja kaiken lisäksi vielä voittaa. Toiveikkuus saattaa ehkä hetkeksi aina kaatua, mutta koskaan se ei kuole. Kisakin on ohi vasta kun pilli on soinut tai maaliviiva ylitetty. Suomalainen on sisukas, joskus jopa kovapäinen. Ja kuinka ihania juuri siksi olemmekaan!

Arvoista puhuvat nykyisin kaikki. Yrityksellä on arvonsa, mutta yhtä lailla myös viisikymppinen nainen on toivottavasti löytänyt omat arvonsa – ja ennen kaikkea oman arvonsa. On aika vaikeaa puhua sellaisen asian puolesta, joka täysin sotii omia periaatteita vastaan tai josta ei ole lainkaan omakohtaista kokemusta. Minäkin etenin aikanani aika pitkälle erikoiskahvilayrityksen rekrytointiprosessissa – ja inhoan kahvia! Olisinko koskaan ollut tuossa paikassa onnellinen tai edes uskottava, kun en todellakaan tiedä mitä makusiirappi tai samettinen vaahtokerros kahville tekevät. Ehkä sanallinen rikkaus olisi tasoittanut kulkuani tuossa kahvinpaahteisessa maailmassani, mutta vaikeaa se olisi ollut. Rakkaudestani kaakaoon voisin sen sijaan pitää vaikka luentosarjan.

Lopuksi korostan taas kerran sitä, miten tärkeää on uskaltaa olla oma itsensä ja valita oma tiensä. Monesti sitä ehkä miettii, etten uskalla olla oma itseni enkä ainakaan tuoda esille omaa mielipidettäni. Mitä ihmiset ajattelevat, kun nyt taas kerran muutan tai vaihdan autoa. Miksi edes käytän noloa pipoa, joka oli muodissa 1980-luvulla tai eikö minua yhtään hävetä, ettei minulla ole timanttihipuilla koristeltuja rakennekynsiä, vaan ihan vaan menen luomuilla ja kaiken lisäksi vielä erityisen lyhyillä kynsillä ympäri maata (ne on muuten mökki- ja eräelämässä oikein hyvä valinta). Miltä näytin valokuvissa, vatsamakkarat taas tursusivat ja kaksoisleuan sijaan olikin kolmoisleuka – huono kuvakulma, you know. Mitä hitsin väliä? Olen tavannut montakin nuorta ja erittäin kaunista naisenalkua, jotka kipuilevat huonon itsetunnon kanssa, koska ulkoiset paineet ovat niin kovat. Miten sanoa sellaiselle ihmiselle, että sinä riität ja olet huikea, kaunis, säkenöivä? Että on ihmisiä, jotka ihastuvat ja rakastuvat ja haluavat sinut, vaikka et olisikaan vallitsevan, kapean sektorin asettaman kauneusihanteen mukainen. Sisäinen kipinä ja säkenöinti löytyvät kyllä sitten aikanaan, mutta siihen oivallukseen on nuorilla vielä monta mutkaa ja mailia. Miten meistä kukin osaisi vain tarttua tähän hetkeen ja luottaa siihen, että myös niillä vaihtoehtoisilla ja hieman kiemurtelevimmilla reiteillä pääsee lopulta aina perille saakka?

Eläthän sinä juuri omannäköistäsi elämää?

Rakkaudella,

Marjo

Jouluun on enää viisi yötä. Tämä joulu tulee olemaan kaikin puolin erilainen aiempiin verrattuna varmasti meidän jokaisen elämässä. On pidettävä etäisyyttä, muutettava perinteitä, osattava sopeutua ja sopeuttaa. On vaikeaa, kun haluaa halata ja tulla halatuksi. Vuosi on aika pitkä aika odottaa. Tämä joulu on pitkän poikkeusaikavuoden jälkeinen hengähdyspiste, joka on ollut kiintopisteeni viimeisien parin, kolmen kuukauden ajan. Kerrankin hartaasti odotan joulua ja kerrankin ymmärrän erään tuttavan liki viikoittaisten joululaskuripäivitysten virran Facebookissa. Joulu – mikä ihana tekosyy olla tekemättä yhtään mitään.

Omat Facebook-muistoni joulunalusviikoilta jo viimeisten kymmenen vuoden ajan toistavat samaa kaavaa: matkalla Ruotsiin, matkalla Ruotsista, Ruotsissa. Milloin on ollut firman pikkujouluja, milloin budjetin viimeisiä tarkennuksia. Monesti olen jo ajatellut, että eikö kukaan yritysmaailmassa halua tai voi olla se pullantuoksuinen äiti, joka hyvällä omallatunnolla ja kohtuullisella työtaakalla voisi juuri jouluviikolla rauhoittaa illat piparinpaistamiselle, joululahjojen käärimisille tai vaikka joulutunnelman luomiselle. Joka vuosi totean, että olen töissä paikassa, jossa juuri aina ennen joulua on ne kaikkein kiireisimmät hetket, pahimmat projektinsaumat tai muuten vaan suurmuutokset käynnissä. Siinä mielessä ei tämäkään vuosi ole edellisiä erilaisempi. Viimeinen hangouts-kokous ennen joulua taitaa olla 23.12. kello 15. Ehkä pitää sitä itsekkäästi aikaistaa, koska huomasin juuri, että kinkkukauppanikin sulkeutuu tuolloin jo kello 13. Joku sentään vetäytyy joulunviettoon. Ja tänä vuonna ei ole tarvinnut juurikaan matkustaa – kova on kyllä jo ikävä Ruotsiin, vaikkei ehkä juuri tällä perinteisellä matkustusviikollani joulun alla. Poikkeusvuosi tässäkin suhteessa.

Joulu tulee aivan varmasti ilman hössöttämistäkin. En ole itse koskaan lukeutunut niihin, jotka paniikinomaisesti joulua varten puunaavat jok’ikisen nurkan ja naulakonpäällisen, jotta koti kiiltäisi kuin obduktiosalin desinfioitu metallitiski ennen avaustoimenpidettä. Eihän minulla ole tarkoituksenani järjestää jouluista asuntonäyttöä eikä syödä jouluateriaa lattialta tarjoillen. Tuttavapiiriini ei kuulu ihmisiä, jotka arvioivat minua kuljettamalla etusormeaan taulunkehyksen ylälaitaa pitkin pölyjä etsien. En ylipäätään halua kotiini ihmisiä, joille pitäisi esittää, esiintyä tai olla muuta kuin oma itseni. Siksi myös kotini saa olla näköiseni. Tänä vuonna ei ovet koronatilanteesta johtuen muutenkaan avaudu senkään vertaa perheen ulkopuolisille, joten jollen siivoa itseäni tai kotiani varten, ketä sitten? Minusta täällä on jo perussiistiä ja kotoisaa ja esimerkiksi saunaa käytän aivan samalla tavalla, oli se sitten kuurattu jouluksi tai ihan vaan jonain muuna päivänä kuin jouluviikolla. Kuinka ihanan armeliasta, kun ei aseta itselleen paineita. Kukaan muuhan ei sitä puolestamme tee.

Keittiön ikkunaani komistaa yhä kovin syksyinen, jopa loppukesäinen kappa, taitaa olla Vallilan Esplanadi-kuosia. Monena vuonna olen kyllä silittänyt ja vaihtanut jouluverhot, vaikka heti tapaninpäivänä olenkin ne jo halunnut vaihtaa takaisin vanhoihin. Joulukuusi – olkoonkin, että allergiani takia tekosellainen – on perinteisesti kätköstään esille kaivettu vasta joulunaatonaattona ja koristeltu yhteistuumissa lasteni kanssa joululauluja kuunnellen. Nyt lasteni ollessa jo aikuisia en missään nimessä pitäisi kuusta esillä yli uudenvuoden. Ennen siihen kaikkeen liittyi tunnelmaa, pienten ihmisten vilpitöntä iloitsemista kiiltävistä kuusenpalloista ja tuikkivista valoista, mutta nyt mielestäni paras mahdollinen joulukuusi on oma pihakuusi kotipihassa tai mökkirannassa. Olen tainnut saada tarpeekseni kaiken maailman tingeltangeleista ja koristeluista – niin itseni kuin kuusen. Mitä, jos olemmekin molemmat parhaimmillamme paljaina, luonnontilassa olevina? Jos se tuntuu itselle hyvältä ratkaisulta, pitääkö tuntea epäonnistumista tai verrata naapurin jouluvaloövereihin? Kuka sen määrittelee minkä näköinen tai tuoksuinen joulun kuuluisi olla?

Minulle joulu merkitsee rauhoittumisen juhlaa. Niin röyhkeää pomoa ei minullakaan vielä ole ollut, että soittelisi tikusta asiaa jouluaattona. Joulu on minun omaa aikaani läheisteni seurassa. Se on käytännössä tarkoittanut, että viimeisten 21 joulun aikana olen 19 kertaa viettänyt sen yhdessä molempien lasteni kanssa. Muistaakseni vuonna 2009 eli avioeroani seuranneena vuonna lapset viettivät joulun isänsä kanssa. Silloin olin kyllä vähän eksyksissä. Viime jouluna kuopukseni vietti joulua palmujen alla asuessaan vielä Espanjassa (koska työ). Tänä vuonna esikoiseni viettää joulua omalla kotiseudullaan reilun 500 kilometrin päässä (koska työ). Hyvä muistutus, että kaikilla ei ole mahdollisuutta vaikuttaa itse omiin lomapäiviinsä ja pitää muhevaa kolmen viikon joululomaa (vaikka Facebook-ystäväjoukkoni selkeästi keskivertotyöläistä onnekkaampaa porukkaa onkin). Minä iloitsen kolmesta peräkkäisestä vapaasta, se on luksusta tyypille, joka ei 13 kuukauteen ole pitänyt viikonloppuja lukuun ottamatta kuin yhden vapaapäivän. Siksi aionkin vähäisten vapaitteni aikana keskittyä itseeni. En Tolupulloon, en lattiavahaan enkä todellakaan minkäänlaiseen raastinrautaan. Olen tilannut joulukinkun ja pienyrittäjältä joululaatikot ja sienisalaatit, ostanut joululahjat verkkokaupoista jo loka-marraskuussa. Joulukortit askartelin, kun illat olivat vielä valoisia ja joulutarroina piti käyttää viimevuotisia, kun uutta valikoimaa ei vielä kauppojen hyllyillä ollut. Yöpöytäni päällä on jo pinossa jouluksi valitsemani kirjat ja suklaavarastot on täydennetty. Säästän omaa aikaani ja jaksamistani siihen, että osaan pysähtyä iloitsemaan pienistä hetkistä. Joulu tulee ihan varmasti, vaikka kodissa desinfiointiaineen sijaan tuoksuukin valmistaikinasta kyhätty joulutorttu ja ikkunoista puuttuvat tonttukuvat. Otan kiitollisena vastaan tämän joulun ihan sellaisena kuin mitä siitä muodostuu. Onneksi yhteyksiä voi sinne matkojenkin päähän pitää ja joulupäivän iltana lennämme ”yhdessä” tyttäreni kanssa Finnairin virtuaalilennolla Helsingistä Rovaniemelle. Molemmilla on jo Finnairin omat mustikkamehut hankittuna, koska sitä kuulemma matkallamme ykkösluokassa tarjotaan. Taitaa matkaseuraksemme saapua myös itse joulupukki, tule sinäkin mukaan! Lennon voit ostaa Finnairin sivuilta ja lippuhinnan (10 €) tuotto menee Unicefin tukemiseen. Pienistä ilon hetkistä koostuu arjen ja joulun onni. Kunpa sen aina muistaisi.

Joulu ei ole suorittamista, ei itsensä uuvuksiin ajamista. Joulu on tunnetila sydämessä ja läheiset ympärillä omannäköistä joulua viettämässä. Ja maassa rauha, ihmisillä hyvä tahto.

Suloista ja itselleen armeliasta joulunaikaa toivottaen,

Marjo

Koronan toinen aalto on käsillä ja lomamatkat ovat jääneet täysin haaveilun ja vanhan muistelemisen tasolle. Olen perinteisesti ainakin kerran vuodessa karannut etelän auringon alle ilman työpuhelinta, mukanani vain vino pino hyytävän hyviä dekkareita ja korkkaamattomia kaunokirjoja, mutta tänä vuonna pakeneminen pelipaikoilta rantahiekan tunnelmiin tuntuu astetta haasteellisemmalta. En ehdi lomailla eikä lomamatka koronakärvistelyssä kaukomailla tunnu sekään oikealta. Ulkona sataa kaatamalla vettä ja valo on vähissä, sunnuntaisen kellonkääntelemisien jälkeen entistäkin enemmän. Sitä paremmalla syyllä on siis hyvä hujauttaa ajatukset menneisiin matkoihin ja suosikkimatkakohteisiin, jotka pysyvät toivottavasti tallella ja pystyssä tulevia matkoja odotellessa. Haaveillaan tulevasta, kyllä ne iloiset ajat vielä jossain määrin palaavat.  Kukapa olisi uskonut, että kaltaiseni lentopelkoinen voi ikävöidä Finnairin ”Tervetuloa koneeseen” -taustamusiikkia?

A – Amsterdam, jossa olen käynyt useampia kertoja sekä työn että huvin puolesta. Ihana kaupunki, joka tuntuu sekä turvalliselta ja yllättävän tutulta: siellä on helppo liikkua, ympäristö on pääsääntöisesti kaunista ja siistiä ja tekemistä ja touhuttavaa löytyy seksimuseosta coffee shopeihin ja monipuolisesta taidetarjonnasta jokiristeilyihin. Kannattaa ehdottomasti vuokrata polkupyörä ja käydä myös oluttehtaalla (en toki suosittele samalle päivälle toteutettavaksi 😉). Amsterdamissa on paljon huikeita vaateliikkeitä, joita en ole muualla nähnyt.

B – Brasilia, jonka yltiösuuri fani olen. Rakastan brasilialaista kulttuuria, ihmisten itsevarmuutta, kauniita rantoja ja huikeita maisemia. Rakastan rantaelämää, jalkapalloa, sambaa ja erityisesti Bahian aluetta. Olen saanut käydä Ipaneman hippimarkkinoilla, pudota Rio de Janeiron kasvitieteellisen puutarhan lummealtaaseen ja syödä jäätelöä Corcovadolla Kristuspatsaan juurella. São Paulossa olen asunut lähiössä ja kulkenut paikallisbussilla, ostanut sokeriruokoviinaa lähimarketista ja viettänyt aitoa BBQ-juhlaa takapihalla. Olen myös lukenut suomalaisia lehtiä ja moikannut joulupukkia hänen kesämökillään Penedossa, unelmoinut tulevaisuudesta lambadan kotiseudulla Porto Segurossa ja käynyt Ayrton Sennan erittäin vaatimattomalla haudalla.  Monien ystävieni kautta on Brasilia yhä yksi suosikkimaistani, jonne haaveilen vielä pääseväni uudestaan – siellä viettämäni kuukausi oli vasta pintaraapaisua.

C – Copenhagen, Kööpenhamina. Ehdoton lempikohteeni Euroopassa. Kööpenhaminassa olen onnekkaasti saanut käydä pitkälti toistakymmentä kertaa ja aina on Köpis yhtä ihana. Kun työskentelee seitsemän vuotta yrityksessä, jonne lentää aina Kööpenhaminan kautta, on joukkoon mahtunut paljon yöpymisiä ja omia vapaapäiviä Merenneitopatsasta tai oluttehdasta ihmetellen. Strögetin kävelykadun varrelta löytyy yhä kauppoja, jotka eivät ole vielä Suomeen jalkautuneet. Tivolissa käyn aina, kun mahdollista ja parhaimmillaan se onkin juuri joulumarkkinoiden aikaan, kun tuhannet tunnelmavalot tuovat iloa ja valoa pimeään ajanjaksoon ja kun paahdetut kastanjakojut huumaavat tuoksullaan. Tämä on kaupunki, jossa voisin hyvinkin asua.

D – Dominikaaninen tasavalta. En ole päässyt koskaan käymään, mutta kohde on nk. bucket -listallani. Mielikuvissani hohtaa vitivalkoinen hiekka, turkoosi meri ja karibialainen elämänilo. Merengue soi rantabaarissa ja ehkäpä heittäytyisin hurjaksi ja polttelisin tuhtia sikaria siemaillessani paikallista rommia ja hypistellessäni uutta meripihkakoruani. Jatkan unelmointiani.

E – Espanja. Espanja toimii aina ja on yliedustettuna tälläkin suosikkimatkakohdelistallani. Espanja on sielunmaisemani ja olen varmasti edellisessä elämässä ollut espanjatar, sen verran tulta ja tappuraa virtaa suonissani. Rakastan jalkapalloa, punaista väriä, tapaksia, espanjalaista punaviiniä, kieltä, Serranon perhettä ja -kinkkua… Missäpä siis olet, juancarlokseni? Olen niiiiin valmis muuttamaan Espanjaan ja aika liki tuo mahdollisuus jo viime vuonna tulikin, kun minut valittiin matkaoppaaksi nimenomaan Espanja-tiimiin. Merkkejä ilmassa vai sattumaa? Se jää nähtäväksi.

F – Fuengirola. Tämä suomalaisten miehittämä kaupunki Espanjan Aurinkorannikolla oli pitkään sellainen, jonka ajattelin jättää väliin. Sitten kuopukseni muutti sinne asumaan ja kaupunki muuttui tärkeäksi ja melko tutuksikin, kun ennätin kuopuksen välivuoden aikana käydä siellä pariin kertaan viikon pätkän. Ajatuksissa oli joka toinen kuukausi käydä tankkaamassa aurinkoenergiaa ja lapseni jääkaappia, mutta sitten tuli korona-aika. Poika on nyt jo Fugesta poistunut, mutta yhä jäi kytemään kaipuu käydä kohteen loputkin nurkat koluamassa…

G – Guangzhou, Kiina. Huikea kokemus isolle, vaalealle amazoni-naiselle on seikkailla itsekseen pikkuihmisten joukossa. Olipa muuten valtaisa määrä ihmisiä, pilvenpiirtäjiä, markkinatoreja ja neonvaloja! Olin Kantonissa messumatkalla huonekaluja ja kodin sisustusta ostelemassa, mutta suurimmat löytöni taisin silti tehdä vapaa-ajallani paikallisilla tavaramarkkinoilla, josta ostin kassikaupalla sukkia, kenkiä ja koruja – aurinkolaseja unohtamatta. Ostoskassini olivat sen verran epämääräisen näköisiä, että paikallispoliisikin kiinnostui niiden sisällöstä. Ilmeni, että samana vuonna myöhemmin järjestettävien olympialaisten soihtukulkueharjoitus oli juuri käynnissä ja poliisit epäilivät, että minulla olisi kassissani esimerkiksi kananmunia, joilla aiheuttaa sekasortoa kulkueen aikana. Reilun viikon aikana en muuten kertaakaan saanut kiinalaista ruokaa! Messualueilla oli kiinalaista tarjolla vain näytteilleasettajien puolella (jonne länsimaalaiset eivät päässeet) ja me messuvieraat söimme milloin Pizza Hutin sliceja ja milloin wieninleikkeitä.

H – Helsinki on aina minussa, asuinpa missä tahansa. Olen isäni (ja omien lasteni) tavoin syntynyt Kätilöopistolla Helsingissä ja koen, että minussa on aina ripaus stadilaisuutta, vaikka viimeiset 12 vuotta olenkin toisaalla asunut. Tai olihan minulla montakin vuotta kakkosasunto Helsingissä, ensin Oulunkylässä ja sitten Käpylässä – niillä ikiomilla lapsuuden ja nuoruuden hoodeillani. Helsingissä olen asunut myös Pukinmäessä ja Suutarilassa ja pätkän Töölössä, mutta varsinaista pysyvää asumista stadissa en ole kovinkaan kaivannut. You never know, suku ja läheisimmät kaverit ovat kuitenkin yhä kehä kolmosen sisäpuolella.

I – Irlanti. Olisin valinnut Islannin, joka on yksi ”must-see” – kohteistani, mutta koska en ole sinne vielä ennättänyt, on valintani tässä kohtaa Irlanti. Irlannissa tumma olut vaahtoaa ja rivitanssit rulettavat ja apilanlehtisymbolin voi löytää melkeinpä mistä tahansa koruista keksinmuotoihin. Irlannissa murre on vaikeaa ymmärrettäväksi ja passi on kiltisti kaivettava rajatarkastuksessa esille. Ehdottomasti vierailun arvoinen kohde, jonne mieluusti menisin uudestaan!

J – Japani on yksi bucket-listallani olevista maista, joissa ehdottomasti haluaisin joskus käydä. Minua kiehtoisi ylittää itseni ja kohdata maanjäristyspelkoni. Japanissa kuulemma hotelliin kirjautuessa käydään aina läpi maanjäristysharjoitukset eli miten toimia, jos tilanne iskee päälle. Olen vasta aikuisiällä ihastunut sushiin ja ruoan esteettisyys ja laatu ovat käsittääkseni japanilaisen keittiön vahvuuksia. Haluaisin osallistua hanami -juhlaan kirsikankukinnan aikaan ja käydä japanilaisessa rockkonsertissa, juoda sakea ja kauhistella sumopainia. Milloin lähdetään?

K – Kreeta. Katos Stalos, Elounda, Elafonisi, Hania, Rethymnon… Minua selkeästi viehättää hieman karut ja kuivat saaret, joten Kreetan valikoituminen suosikkikohteisiini ei ole yllätys ainakaan itselleni. Kreetalla on takuuvarmaa auringonpaistetta, aivan huippulaatuista ja minun makuuni olevaa ruokaa ja sopivan väljää kulkea ja kokea uutta. Kreetalla olen käynyt ehkä viisi, kuusi kertaa ja vaikka kaipaan uusia, ennenkokemattomia kohteita, huomaan aina palaavani Kreetalle. Olen jo melko hyvin saarta seikkaillut ristiin rastiin ja yhä on paljon kokematta. Kun korona aikanaan helpottaa, on Kreeta todennäköisesti ensimmäinen ”uuden aikakauden” kohteeni.

L – Lanzarote on suosikkisaareni Kanariansaarista. Siinä yhdistyy karu kuivuus ja tuliperäisyys – liekö oma luonteenpiirteeni, joka matkakohteissakin viehättää. Lanzarotelle on helppo mennä ja sieltä käsin voi tehdä kätevästi saarihyppelyjä. Itse hyppäsin myrskyisälle merelle ja matkustin lähisaarelle Fuerteventuralle, jossa vietin itsekseni vauhdikkaan päivän. Onneksi älysin kotimatkalle hakeutua ajoissa, sillä tunti lähtöni jälkeen myrsky yltyi niin kovaksi, että päivän loput laivavuorot peruttiin. Oli se merenkäynti sellaista menoa, että ostoskassini pyörivät pitkin kantta ja pari pikkumustelmaa tuli, kun itsekin keinahtelin kaiteita vasten. Loppumatka oli ihan vaan pakko istua paikoillaan, mutta onneksi merenkäynti on sellainen, jota minä en pelkää enkä tule edes huonovointiseksi. Meri on mun elementtini, sitä rakastan, kunnioitan ja ihailen sen kaikissa olomuodoissa.

M – Mallorca. Espanjafanina luonnollinen valinta, mutta suosikkikohteeni myös, koska Mallorcaan liittyy ihania muistoja lasteni ensimmäisestä etelänlomasta ja ajasta, jolloin koko perheemme oli vielä kasassa ja onnellinen. Mallorca on upean luonnon, loistavien kulttuuri- ja kaupunkielämysten ja hienojen shoppailumahdollisuuksien täyteinen kohde, jossa valkoisina hohtavia hiekkarantoja on tarjolla kilometrikaupalla ja jossa elämä ja puhe soljuu iloisena. Mallorcalla olen käynyt viisi kertaa ja toivon, että vähintään viisi reissua on vielä edessä. Voisikohan täältä löytää onnellisen arjen vähintäänkin eläkkeelle jäädessäni? Kyllä voisin helposti nähdä itseni onnellisena saarelaisena.

N – New York. Elämäni ensimmäinen jenkkireissu suuntautui Isoon Omenaan työmatkan merkeissä. Nycissä kaikki on suurta ja korkeanpaikankammoiselle oli aika tukalaa olla hotellihuoneessa 38. kerroksessa. Lisämaustetta jännitykseen toivat hissit, joihin oleskeluviikkoni aikana juuttui useampikin ihminen, ja joita pahimmillaan jouduin odottamaan yli 15 minuuttia. Kauhean kätevää sopia treffit hotellin ala-aulaan tiettyyn aikaan, kun sai varata matka-aikaa heittämällä oikuttelevan hissin takia. Taisinpa jonkun kerran iltapuvussani kulkeutua alas jopa huoltohissillä, se vasta jännittävää olikin. Ostosretkilläni meinasi karata tilannetaju käsistä, kun merkkivaatteiden, aurinkolasien ja kenkien hintataso oli ehkä 20 % Suomen vastaavasta. Aika isot pinot tuli lapsillekin niitä vaatteita hamstrattua. Osa saattaa yhä löytyä hintalapun kera kaapin perältä. Century 21st oli suosikkikauppani ja murheellisena juurikin tänään jostain luin, että ketju olisi lakkauttamisuhan alla.

O – Oulu on yksi sielunmaisemistani ja puhuttanut minua aina. Vierailuja Oulussa on takanani varmasti reilut parikymmentä (ja siksi en ymmärrä miten Suomessa voi olla ihmisiä, jotka eivät ole koskaan käyneet Oulussa!) ja Oulu on nykyisellään myös toinen kotikaupunkini, jossa olen nyt jo vuoden ajan asunut aivan keskustassa ja myös työpaikkani välittömässä läheisyydessä. Oulussa parasta on luonto: Nallikari on ehdoton ykköspaikkani ja huomaan hakeutuvani tämän Rivieraksikin kutsutun rannan äärelle jopa useamman kerran viikossa. Huikeita auringonlaskuja, kilometrikaupalla hiekkaa, raikas merituuli, joka syksyisin yltyy jopa hirmumyrskylukemiin vastapäisen Hailuodon edustalla. Oulussa on ystävällisiä ihmisiä, upeita rakennuksia ja helppoa ja turvallista. Rakastan, suosittelen, viihdyn!

P – Portugali. Kaunista ja kaihoisaa, monien muistojen matkoja erilaisissa kokoonpanoissa. Portugalissa olen vieraillut mm. Algarven Albufeirassa, Farossa, Cabo de São Vicentessa eli Maailmanlopussa, Portimãossa ja myös ihanilla Azoreilla ja haaveissani olisi vielä joskus ennättää myös Lissaboniin asti.

Q – Q eli kuu on kohde, josta on kiva unelmoida. Se on minulle silti aina saavuttamaton kohde, sillä ahtaanpaikankammoisena en ikinä voisi tunkeutua kapseliin tai alukseen, joka minut perille veisi. Uskon kuitenkin, että viimeistään lapsenlapseni voivat halutessaan lähteä kesälomamatkalle kuuhun ja se on aika vinkeä ajatus kyllä.

R – Rooma, jossa olen käynyt kai viisi kertaa. Tiedäthän, että kun heittää lantin Fontana di Treville, pääsee palaamaan Roomaan 😉. Olen luonnollisestikin käynyt myös Colosseumilla, Forum Romanumissa, Vittoria Emanuele II -muistomerkillä, Espanjalaisilla portailla lepuuttanut kävelystä katkeavia jalkojani ja vetistellyt Vatikaanissa. Rooma on aivan ihana kaupunki, helppokulkuinen ja lentokentältä kätevästi junamatkan päässä. Tänne palaan vielä, sillä taas se lantti lensi viime käynnilläkin suihkulähteeseen.

S – Spinalongan nostan esiin kreetalaisista suosikkikohteistani. Se on huikea, asumaton kalliosaari, jossa sijaitsee venetsialaisaikainen 1500-luvulla rakennettu linnoitus. Mantereen puolelta Plakasta venematka saarelle kestää vain kymmenisen minuuttia ja kohde onkin hyvin suosittu, Kreetan arkeologista kohteista toisena heti Knossoksen jälkeen. Minun Spinalonga-innostukseni sai alkunsa luettuani Victoria Hislopin kirjan ”Saari”. Saaren tapahtumat sijoittuvat Spinalongalle aikana, jolloin saari toimi leprapotilaiden karkoituspaikkana. Saaresta on tehty myös aivan huikea TV-sarja To Nisi, jonka jaksoja löytää vielä ainakin YouTubesta. Ehdoton Saari-fanin käyntikohde, oli aivan huikeaa, miten kirjan tapahtumat heräsivät henkiin saaren raunioita ja linnoitusta tutkiessa. Ja se kirja: iso suositus sillekin. Toimiessani Adlibriksen toimitusjohtajana oli tämä kirja painettu lempikirjana käyntikorttiini!

T – Tukholma. Kävin Tukholmassa ensimmäisen kerran vuonna 1981. Teininä oli Helsingistä helppo piipahtaa Tukholmassa kaverien kanssa risteillen ja monesti on sinisen enkelin voimin hilauduttu pitkin Drottninggatania ja Galleriaa hamstraamassa Suomesta saamattomia vaatemerkkejä ja kookospalloja. Omat lapset ovat pienestä saakka olleet Tukholmassa keskimäärin kaksi kertaa vuodessa ja lopulta minut imaisi mukanaan työpaikka ja sitten toinenkin, joiden pääkonttori oli Tukholmassa. Parhaimmillaan vietin Tukholmassa jopa 10 päivää kuukaudessa. Ja arvaatkos missä nykyisen työantajani pääkonttori on? 😊

U – Uusikaupunki on upea kaupunki meren äärellä ja ehdottomasti tutustumisen arvoinen. Siellä on hauska ruutukaavamainen keskusta ja aivan mahtava leirintäalue Ihala upean maisemareitin päässä keskustan ulkopuolella. Nuoruudessani pelasin koripalloa ja jostain syystä suosikkijoukkueeni olivat HNMKY ja Uudenkaupungin Urheilijat (UU), joka nykyisin kyllä taitaa toimia nimellä Korihait.

V – Varsova. Aiemman työpaikkani pomo istui Varsovan konttorilla, joten siltä osin olen Puolankin valloittanut ja käynyt Varsovassa useampaankin otteeseen. Kaunis kaupunki, jossa erityisesti vanhakaupunki on kiehtova kävelykohde ja ruoka on hyvää – joskin eräs työkavereistani sai liki hengen vaatineen vatsatulehduksen/ruokamyrkytyksen erään Varsovan reissumme seurauksena. Loppu hyvin, kaikki hyvin.

X – ei kyllä millään irtoa, sorry!

Y – Ylöjärvi. Muutin Ylöjärvelle avioeron jälkeisissä höyryissäni kesällä 2009. Tiedän, että moni löi lanttinsa pikaisen stadiin paluumuuttoni puolesta, mutta näinpä yhä 11 vuoden jälkeenkin on minulla yhä talo ja verotustiedot Ylöjärvellä. Ylöjärvi on sopivan pieni ja silti kattavan suuri kaupunki, jossa on helppo tutustua ihmisiin ja tuntea itsensä osaksi yhteisöä. Tunnen itseni yhä ylöjärveläiseksi ja jos taloni täältä joskus myyn, ostan tilalle mökin – ehdottomasti Ylöjärveltä.

Z – Zimbabwe on kohde, jossa voisi olla mielenkiintoista vierailla. Menisin ehdottomasti katsomaan Victorian putouksia ja lusikoisin maissipuuroa safarilla, seuraisin jalkapallo-ottelua ja tutustuisin sormipianon soittamiseen. En ole koskaan Afrikassa käynyt, joten voisi olla ajatuksia herättävä kokemus.

Å – Åland, Ahvenanmaa. Tämä merellinen, huikeiden maisemien ja ihastuttavan kulttuurin kohde on melkein kuin ulkomailla olisi. Olen käynyt Ahvenanmaalla noin 25-30 kertaa ja yksi salaisista haaveistani on aina ollut viettää siellä vähintään vuosi yhtäjaksoisesti. Mieluusti mökkiytyisin karuun ja kylmän eristämään ulkosaaristoon, mutta kaikki muukin kävisi kyllä. Rakkauteni Ahvenanmaata kohtaa syttyi vuonna 1990, kun ensi kertaa kävin saarella Matka-Kivan matkanjohtajan/oppaan roolissa. Kuuluisat ”viimeiset” sanat: jos keksisin millä elättäisin itseni Ahvenanmaalla, muuttaisin!

Ä – Ähtärissä on aina ihanaa käydä samalla, kun piipahtaa Veljekset Keskisellä. Viimeksi tein niin keväällä 2019, jolloin yövyin Onnentähti -hotellissa, shoppailin 8 tuntia Keskisellä ja kävin seuraavana päivänä Ähtäri Zoossa ja tietysti Pandatalossa moikkaamassa Lumia ja Pyryä. Taisinpa jonkun reilun pari tuntia katsella, kun kaverukset (silloin vielä eri aitauksissaan) rouskuttelivat kaikessa rauhassa bambua ja köllöttelivät vailla murheita maailman menosta.  Lähtiessäni ostin tuotepuodista Panda-suklaata (ei siis Pandan) ja kotona huomasin, että sehän oli ylöjärveläisen Suojärven Suklaatilan tuote eli palautui sitten takaisin Ylöjärvelle nautittavaksi.

Ö – Öölanti on (useimmiten) upean sään saari, jossa on kaunista luontoa ja runsaasti lampaita, kuninkaallisen perheen kesäpalatsi Solliden ja satoja tuulimyllyjä. Minä en ole muistaakseni täällä vielä käynytkään, joten olisiko jo korkea aika – erityisesti, kun fanitan Ruotsin kuninkaallisia?

Nyt olen matkannut ympäri maailmaa aakkosten seurassa eikä se rehellisesti sanottuna matkakuumettani ainakaan helpottanut. Haaveenani oli viettää maaliskuisia 50-vuotisjuhliani Malediiveilla ja nyt jännittää ehdinkö sinne joko ennen kuin vietän kuusikymppisiäni tai ennen kuin koko saariryhmä uppoaa? Miten sinä olet pärjäillyt ilman matkustamista? Mistä haaveilet tai mikä on jo ehkä varaamasi seuraava matkakohde? Ja mikä on kaikkien aikojen suosikkipaikkasi?

Haaveileminen on halpaa, sillä mennään parempia aikoja odotellessa!

Marjo

Joskus tulee elämässä eteen sellaisia solmukohtia, jossa sanat ovat vähissä. Vaikka kaikki on päällisin puolin hyvin, ei vaan saa ammennetuksi ulos mitään järkevää. Mulla taitaa olla nyt sellainen kausi, joku ikäkriisi tai mitä lie. Sori siis tämä syvä hiljaisuus blogirintamalla.

Olen elänyt ihan outoa aikaa viimeiset 18 kk. Ensin loppuunpaloin työssä, jossa kirjaimellisesti vuodatin verta ja kyyneleitä ja voin todella huonosti niin henkisesti kuin fyysisesti. Sitä, kytikö paha olo jo pinnan alla valmiina, en ole vieläkään ratkaissut. Ehkä. Ehkä viittäkymppiä lähestyessä muutenkin mieleen pulpahtaa kaikenlaista sakkaa, joka sumentaa näkyvyyttä kuin pohjamudissa käsipohjaa kyntävä pikkulapsi. Ehkä oman vanhemman kuolema ja siihen liittyvät tunteet tuovat pintaan myös miljoona muuta tunnetta ja tapahtumaa, joiden kytköstä toisiinsa tai omaan elämäänsä ei heti ymmärrä. Sitä yrittää kipuilla elämänsä 3d-palapelin kanssa, vaikka jok’ikinen tuosta 13200 palan paloista on melkein identtisiä keskenään. Ei näistä voi tulla kokonaista, ei ainakaan ihan hetkeen tai ilman jonkun kärsivällisemmän ihmisen apua! Asioiden pohtiminen ja kuvitteellisen palapelin kokoaminen menee välillä niin syvälle tunteisiin, että se tunkeutuu myös uniin, joissa yöstä toiseen keskustelen mm. ex-miehen, vanhan naapurin, suosikkipomoni tai nuoruuden ihastukseni kanssa. Viime yönä oli taas ruuhkaa terassillani, kun uudenvuodenjuhlijat paukuttivat rakettejaan. Yksi juhlijoista oli alasti ja pelkäsin jotain mustasukkaisuuskohtausta, jos nakuilijan vaimo näkee tilanteen. Samalla vartioin, ettei erään juhlijan pikkulapsi putoa terassikaiteeni yli. Keskustelin myös kuvitteellisen kollegan Pöyhösen kanssa Finnetin liikennesopimuksista ja yritin saada kiskottua ikkunaani kiinni, kun alkoi sataa kaatamalla. Terassillani oli kuitenkin niin paljon porukkaa, ettei ikkuna mahtunut kiinni ja mietin unessani, olenko ylipäätään epäkohtelias, jos vetäydyn omiin oloihini ja häädän vieraat pois pihaltani. Miten alaston pärjää hangessa ja pysyykö pikkulapsi varmasti turvassa, jos minä en kaikkea sitä valvo? Tällaisten unien näkeminen on kyllä niin outoa ja tavallaan uuvuttavaakin, ettei tosielämässä jaksaisi paikoitellen enää keskustella yhtään ruokalistavalintoja syvällisempiä. En edes yritä tulkita uniani, mutta joku selkeä toisto niissä on. Ehkä haluaisin välillä keskittyä vain itseeni enkä parantaa koko maailmaa? Todennäköisesti sinäkin olet jo unissani vieraillut, sen verran ollut ryysistä ja porukkaa  tullut viime aikoina siellä tavattua. Huh.

Onneksi olen aina ollut hullunrohkea ja uskallan tehdä ratkaisuja, joita lähipiirikin seuraa välillä henkeään pidätellen. Elin pääosan viime vuodesta omannäköistäni vapaaherrattaren elämää, joka koostui aktiivisesta seuraelämästä ja lukuisista taidenäyttelyistä, konserteista ja kaveritapaamisista. Tuli syksy, rahat loppuivat ja oli muutenkin taas aika palata ruotuun, aamuherätyksiin ja aikuisuuteen. Aloin kuitenkin ensin täysipäiväiseksi opiskelijaksi, joka oli aivan hurjan hauskaa puuhaa. Sillä ei kuitenkaan laskuja makseta, joten samalla katsastin työpaikkatarjontaa. Hain (ja pääsin) unelmieni ammattiin matkaoppaaksi ja sijoitusarpajaisissa päädyin sattumalta Espanja-tiimiin. Kaikki minut tuntevat tietävät, että rakastan Espanjaa: sen kulttuuria, kieltä, jalkapalloa, tapaksia, juancarloksia ja aurinkoa – ihan kaikkea. Mutta isäni kuoli, taloni oli yhä myymättä – ei siis kovin hyvä ajatus lähteä puoleksi vuodeksi maailmalle 700 euron kuukausipalkalla, kun asiat kotimaassa olivat pahasti keskeneräisiä. Hain ja pääsin töihin rekrytointialan yritykseen. Viime hetkillä torppasin suunnitelmani ja päädyinkin aivan toisaalle. Muutin Ouluun ja ryhdyin retkimamaksi. Päätöksen myötä tuli hetkeksi rauha myös uniin.

Sitten iski korona. Se tuli jostakin takavasemmalta ja laittoi kaiken uusiksi. Pelästyin, vetäydyin omaan poterooni ja laitoin kaikki työntekijänikin omiin poteroihinsa. Yhtäkkiä kohtaamisia ei oikeassa elämässä enää ollut, unimaailmassani ryysis jatkui yhä. Ei taidenäyttelyitä, ei ystävien tapaamisia, ei konsertteja. Kaupassa piti käydä vain tarpeeseen ja Prisman käytävillä kaikui kuulutus, jossa pyydettiin viettämään kaupassa vain tarpeellinen aika. Ei siis satunnaisia kohtaamisia hyllyjen välissä, ei keskusteluja randomien kanssa kirpputorin parkkipaikalla tai Hollihaan hevosmaalauksilla. Työkaveritkin etänä, joten sanat säästyivät. Niiden kanssa taitaa olla sama kuin rakkauden osalta: mitä enemmän käytät, sitä enemmän se kasvaa. Tuli hiljaista. Yksinäisyys iski. Kaiho tarttua toisen käteen, painautua kainaloon ja kuulla, että kaikki järjestyy kyllä, tämä korona, elämä, unimaailma, rakkaus, tyhjyydentunne, ne konsertitkin. Mutta eipä juancarlosit tai oulun urhot minua kotoa löydä ja kun on sanat vähissä, ei tarvitse edes etsiä kanavaa niitä eteenpäin tuutattavaksi. Jossain välissä tajusin, että taas kerran olin kuitenkin tehnyt oikean ratkaisun. Ura rekrykonsulttina olisi varmasti tukehtunut mahdottomuuteen jo koronakaaoksen ensi metreillä ja opaselämä ilman turisteja olisi sekin saattanut olla aika erikoista. Ei siis hassummat hetket olla etänä verkkokauppiaan roolissa, vaikka se yksinäiseltä tuntuikin.

Mulla on ihan selkeästi joku viidenkympin kriisi koronakärvistelyn lisäksi. Sanat ovat vähissä ja yksinäisyyskin yllätti. Ottaisin tilalle mieluusti vaikkapa yhden viidenkympin villityksen, kiitos. Se kuulostaa iloisemmalta ja tapahtumarikkaammalta. Nyt toki saan olla villi ja vapaa, mutta en enää osaakaan. Mitä ihmettä, tätäkö on viisikymppisyys (sillä se juhlapäivä sitten lopulta livahti ohi. En ole enää viisikymppistä lähestyvä, vaan laukalla tuon välipisteen jo ohittanut).

Sanat ovat vähissä ja unissani on ryysistä, mutta elämääni mahtuu kyllä yhä uusia ihmisiä. Iso, lämmin ja karhea käsi on plussaa. Tervetuloa kylään livenä tai unimaailmassani.

Korona-aikakautta taitaa olla takana nyt noin yhdeksän viikkoa ja kyllä totisesti jo alkaa erikoisaika tuntua vyötäröllä ja korvien välisellä kovalevyllä. Kaikkien aikojen kevääksi odottamani aika muuttui aivan hetkessä oudoksi pötköksi yhteen liimautuneita, epämääräisiä päiviä, jotka lipuvat ohi jonkinlaisessa hämärässä humutilassa kauhealla, nopeutetulla vauhdilla. Olen kovasti ihmetellyt ihmisiä, joilla on yhtäkkiä aikaa tehdä kaikenlaista ylimääräistä ja jotka ihastelevat suureen ääneen sitä, miten vapaa-aikaa on nyt niin paljon verrattuna aikaan ennen koronaa. Hmmm, siis mitä ihmeen ylimääräistä aikaa? Kun on aiemminkin työmatka ollut sen puolisen kilometriä ja töitä on onnekseni riittänyt nyt vähintäänkin yhtä paljon kuin ennen, en ole kokenut saaneeni yhtä ainoaa lisätuntia vuorokauteeni. Samat työt, samat tiskit, samat tunnit vuorokaudessa. Koira pitää ulkoiluttaa ja kaupassakin olen taas itse käynyt. Luppoajat loikoilen ihan samalla lailla sohvalla katsoen ohjelmaa, jonka päätyttyä en osaisi sitä nimeltä, saati sisällöltään yksilöidä tai lukien kirjaa. Lukemiseen en vain koskaan kyllästy enkä suostu miettimään kuinka paljon aikaani siihen käytän. Ehkä olen jo aiemmassa normielämässäni ollut niin onnekas, että olen niitä vapaahetkiä itselleni saanut, mutta tältä osin ei mikään ole nyt muuttunut. Herään, huhkin ja haaveilen. Vältän toki kohtaamisia: ystäviä, sukulaisia tai edes toista lastani en ole nähnyt kuukausiin ja kaikkien aikojen keikkakesä on valunut viemäristä kuin pesuveden mukana. Tapahtumat lipuvat yksi toisensa jälkeen ulottumattomiin. En minä oikeasti tiedä missä olen elokuussa 2021, en tiedä kiinnostaako minua enää pätkääkään Stadionin avauskonsertit tai Queens-musikaalit, Hassisen Koneet tai Kinky Bootsit. En tiedä kiinnostaako minua ensi vuonna enää mikään, joka vaatii poistumista oman kodin ulkopuolelle ja sosiaalisiin tilanteisiin hakeutumista. Kun on retkottanut erakoituneena sohvaperunana riittävän kauan, ripsiväri on kuivahtanut käyttämättömänä putkiloonsa ja päälle osuu päivä toisensa jälkeen samat pyykkinarulta käyttöön ja pesukopan kautta takaisin matkaavat kotivaatteet, on jo pelkkä käynti vaatehuoneessa hengästyttävä. Mihin tarvitsen kaikkia kymmeniä ja jopa satoja vaatekappaleitani? Miksi taas tilasin uuden, hulmuavahelmaisen mekon, jos kuljen kulahtaneissa kotihousuissani loppuvuodenkin? Onko pakko meikata, jos menee vain omalle pihalle eikä kukaan näe? Huomaako joku videopalavereissa, etten ole valmistautunut kuin asian puolesta? Saako pikaisella huulipunakerroksella luotua illuusion, että olen tikissä – vai riittääkö, että on Powerpointit ojennuksessa, jos omat hiukset eivät sitä olekaan?

Minulle koronakaranteeni – nyt toki jo vapaaehtoiseksi muuttuneena – on ollut ensisijaisesti kurkistus omiin arvoihin ja jaksamiseen. Tiedostan, etten vieläkään – nyt jo vuosi väsähtämiseni jälkeen – jaksa enää alle 7 tunnin yöunilla tai 14 tunnin työpäivillä. En jaksa, jollen pidä taukoja ja syö säännöllisesti. Tärkein huomioni on, että eihän sitä olisi tarvinnut aiemminkaan jaksaa. On ihan ok viettää 10 minuutin happihyppely pihalla koiran kanssa ja nykyisin säntäänkin ulos heti, kun aurinko paistaa täydeltä terältä. Ei se aurinko jaksakaan kuin 10 minuuttia kerrallaan möllöttää ennen pilveen sukeltamista, joten siltäkin osin sopii hienosti työpäivän rytmitykseen. Olen opetellut myös syömään lounasta, koska jossain vaiheessa huomasin, että edellisen päivän jämät kattavat hienosti seuraavalle päivälle pari kevyempää lounasta. Ruokahävikki on ollut aivan minimissään – kuinka olenkaan kätevä emäntä! Samalla on pääsykokeisiin pänttäävä poikanen saanut raswaa koneeseen ja ajatuksen toivottavasti kulkemaan sen veroisesti, että yliopiston ovet avautuvat.

Korona-aika on vaikuttanut elämääni kyllä, sitä en kiistä. Laitoin heti alkuunsa koko henkilökuntani etätöihin (kyllä, me olemme niitä onnekkaita, jotka voimme tehdä työtämme käytännössä mistä tahansa käsin) ja itse olen Oulun sijaan käkkinyt Ylöjärven talossani. Toisissa olosuhteissa taloni olisi jo myyty ja minä vihdoinkin vapaa kahden osoitteen kohtalosta. Nyt on ollut haasteellista edetä, kun kuopus joutui keskeyttämään Espanjan-vuotensa, tavaroita ja kaappeja voi kyllä siivota, mutta UFF ei ota vastaan vaatteita, kirpputorit ovat kiinni, en halua roskalava-palstojen kestohamstraajia kotini nurkkiin pyörimään eikä ole tuntunut mielekkäältä kiinteistönvälitystyyppiäkään pyytää peremmälle saakka. Yleisiä asuntoesittelyjä ei ole tietääkseni kellään käytössä enkä usko, että kukaan ostaa 185 m2 taloa FB-videon perusteella. Hieman siis jumittaa kaikki. Samalla kertaa yritän ajatella, että kaikella on tarkoituksensa, aikansa ja opetuksensa. Olen viimeisten kuukausien aikana oppinut taas saavikaupalla lisää itsehillintää, armeliaisuutta ja rauhallisuutta. Olen viettänyt puhelimessa aikaa enemmän kuin vuosiin, melkeinpä joka päivä viestinyt läheisten kanssa niin oman kuin heidän jaksamisensa varmistamiseksi. Kahden tunnin puhelu äidin kanssa ei ole aika eikä mikään ja monesti olen ollut ystävän lenkkiseurana (hän kuntoilee satojen kilsojen päässä, minä en – hengästymiseltäni en kykenisi samalla juoruamaan). Olen kirjoittanut pinon vanhanajan ruusukuvilla (ja ikimerkeillä varustettuja) postikortteja, joita isolla tikkukirjainkäsialallani täytän kuulumisillani ja lähetän mm. vanhalle naapurilleni ja lasteni isän vanhoille sukulaisille, olen askarrellut kymmeniä kortteja, jotka odottavat aikaa parempaa lähteäkseen aikanaan maailmalle peruuntuneiden tasavuotisjuhlieni kutsuina. Kuljen lähiluonnossa silmät auki ja havainnoin asioita, jotka yleensä jäävät kokematta: valkovuokon kukkaan puhkeamisen, asfaltin läpi puskevan kevään ensimmäisen voikukan ja nurmikon äkkihyökkäyksen näkymättömästä kukkean vihreään muuttuneena. Kaikki on elämässä tänä keväänä muuttunut ja lopulta kaikki on kuten ennenkin, tuttua ja tunnistettavaa. Ihan samalla lailla revin lehdistä ruokareseptejä, joita haaveilen kokeilevani tai sorrun seitsemättä kertaa tilaamaan Hesarin, josta olen niin monesti luopunut jatkuvien jakeluongelmien vuoksi. Eilispäivän puuttunut Hesari korvataan seuraavana päivänä lähettämällä kaksi edellisen päivän lehteä. Ei näin, ei.

Poikkeusaika jättää satavarmasti jälkensä minuunkin. Ehkä massakeikat täysillä stadioneilla vaihtuvat pysyvästi intiimeihin yhden hengen sohvakonsertteihin tai ystävien tasakymppiset yhteiseen skoolaukseen verkossa, etätyöpäivä pysyväksi vähintäänkin viikkotasolla tai valmiiksi ladattu lounasboksi vakionäyksi jääkaapissani. Tiedän vain, että tässä talossa tuoksuu jatkossakin tuore, itseleivottu pulla ja naistenlehtiä tulee aivan liian monia suhteessa niiden lukuasteeseen. Ja ihmisen ikävä toisen luo – se on ikuinen.

Pysythän terveenä.

Marjo