Tunnustan, että ohi meinasi tämä mahdollisuus minultakin mennä: toukokuussa kaiken kiireen keskelle tupsahtanut Kirjakauppaliiton viesti mahdollisuudesta hakeutua kansainväliseen kirjakauppavaihtoon jäi vähän työstämättömänä taka-alalle. Aivan kalkkiviivoilla toukokuun lopussa perehdyin asiaan kuitenkin tarkemmin ja lähetin huolellisesti perustellun hakemukseni RISE Bookseller Exchangeen.

Heinäkuun alussa sain viestin, että minut oli valittu vaihtoon ja kohdemaaksi valikoitunut toivelistallani kolmantena ollut UK. Valittavien kohdemaiden listaltahan löytyy maita aina USA:sta Guatemalaan ja Ruotsista Ranskaan, mutta varsinaisen vaihdon ollessa kovin lyhyt, en katsonut järkeväksi lähteä tavoittelemaan valtamerten takaisia kohteita – vaikkakin omakustanteinen loma olisi ollut liitettävissä vaihdon päätteeksi. Ehkeivät ensisijaiset valintamaani Espanja ja Portugali aikatauluista tai kielimuureista johtuen napanneet, mutta taktiikkani mukainen nk. varma kortti UK napsahti. Ohjeistuksena oli lähteä vaihtoon jo heinäkuun aikana, joten hieman kiirehän siinä kesken lomanvieton tuli järjestellä asioita – erityisesti, kun yli 50 % Lontooseen suuntautuvista lennoista oli peruttu Heathrow`n megaruuhkista johtuen. Käytännön järjestelyihin meni kymmeniä meilejä ja aika monta tuntia eri lentosivustoja selaillen, sillä kaikista varauksista vastaa lähtijä yksin. Isäntäkirjakaupakseni ilmoittautui pieni, yksityisomisteinen Chorleywoodin kirjakauppa, joka sijaitsee noin 50 km Lontoosta luoteeseen. Matka-ajassa etäisyys Lontoosta junayhteydestä riippuen on 25–45 minuuttia, joten tein heti päätöksen, etten edes pyri yöpymään suur-Lontoossa, vaan etsin majapaikan mahdollisimman läheltä kirjakauppaa ja elän kuten paikalliset. Ihan helppoa ei etsiminen ollut - Chorleywood on pieni 11 000 asukkaan kunta, josta muuten kyllä löytyvät kaikki tärkeimmät palvelut, kuten kirjakauppa, mutta minkäänlaista hotellia tai muuta yöpaikkaa ei niillä main ollut tarjolla. Lopulta junakarttaa ja airbnb-sijainteja vertaillen löysin kohtuullisen matkan päästä viereisestä kaupungista vierastalon, josta käsin päivittäinen kulkeminen työpaikalle oli tosin useamman kävelytaipaleen ja junamatkan takana.

Osallistujalleen täysin maksuttomaan, RISE:n kustantamaan kansainväliseen kirjakauppavaihtoon kuuluu neljä yöpymistä (maksimihinta määritelty), lennot (itse valitulla lentoyhtiöllä, ei hintakattoa) ja mahdolliset siirtymiset kohdemaan sisällä julkisilla liikennevälineillä. Kirjakaupassa vietetään kolme kokonaista työpäivää (Briteissä kello 9–18) ja itse pääsin osallistumaan oikeastaan kaikkeen mitä kirjakauppatoimintoihin kuuluu. Tapasimme useampia kustantajia, pääsin mukaan kirjoituskilpailun ideointiin ja hoidin kassatilitykset. Sain olla mukana myymälätyössä, palvella asiakkaita (joista yksi iäkkäämpi leidi yli 20 Helsinki-vierailunsa johdosta tunnisti minut suomalaiseksi!) ja imeä itseeni roppakaupalla iloa ja inspiraatiota. Hienoista esillepanoista ja kiehtovista yksityiskohdista innostuneena otin myymälästä varmaan toistasataa valokuvaa ja sometin tietysti ahkerasti. Oli kiehtovaa vaihtaa ajatuksia mm. tapahtumamarkkinoinnista, uutiskirjeistä ja yhteistyöstä koulujen kanssa. Monta käytännön oivallustakin koin mm. myymälämateriaalien, lisämyynnin ja hinnoittelun suhteen. Aito läsnäolo ja brittien huikean kohtelias palvelutaso tekivät suuren vaikutuksen, ja kaikkiin kysymyksiini paikalliset kollegani vastailivat auliisti ja väsymättä. Kirjakaupan osaomistaja Sheryl Shurville huolehti minusta myös työajan ulkopuolella, kun pääsin tutustumaan hänen kotiinsa ja perheeseensä. Hän on omien sanojensa mukaan ollut elämässään hyvin onnekas ja elää kyllä minunkin näkemykseni mukaan aivan täydellistä kirjakauppiaan unelmaa: kaksi pientä, idyllistä kirjakauppaa (Chorleywood Bookshop ja Gerrards Cross Bookshop), huikea luksustalo kukkulan päällä omassa rauhassaan jättimäisellä tontilla, jonka toista reunaa kehystävät isot omenapuut ja toiseen oli nousemassa japanilainen puutarha, ja kaiken huippuna tontin takaosassa oli kanala! Emäntäni Sheryl, joka on mukana sikäläisen kirjakauppaliiton hallituksessa, oli selkeästi erittäin tunnettu ja arvostettu henkilö ja hänen kirjakauppansa hyvämaineisia halki maakunnan. Opin Sherylistä mm. sen, että hän oli syntynyt Readingissa (tottahan toki!), hän oli aiemmin ollut sairaanhoitaja, hän ei voisi koskaan kuvitella muuttavansa pois Chorleywoodista, tai että henkilö, jonka kanssa hän ei missään nimessä haluaisi juuttua hissiin, on kirjailija Jeffrey Archer.

Kaiken kaikkiaan kirjakauppavaihtoseikkailuni oli oikein onnistunut. Pääsin kurkistamaan kulisseihin, tarkentamaan omaa näkemystäni kirjakauppojen olemassaolosta ja tulevaisuudesta sekä oppimaan uutta. Jatkossa on hienoa sparrailla asioita halutessaan myös brittikirjakauppakollegoiden kanssa. Rakkaus kirjoihin ja kirjakauppoihin yhdistää ihmisiä ainutkertaisella tavalla ja parhaimmillaan vaihtokokemus tuo ammatillisten oivallusten lisäksi elämään myös uusia ystäviä. 

Olipa huikea reissu! Olen onnekas, kun saan tehdä töitä intohimoalallani, ja etuoikeutettu, kun pääsin tällaiseen upeaan vaihtokokemukseen. 

Lisätietoja Chorleywoodin kirjakaupasta löydät täältä: https://chilternbookshops.co.uk/contact/chorleywood-shop/

Ystävällisesti,

Marjo, Kirjamama

Minulla on kaksi maailman parasta pikkusiskoa. Vaikka me kaikki kolme olemme täysin samoista vanhemmista, olen minä esikoisena selkeästi testiversio. Seuraaviin painoksiin ehti sitten parannetut käyttöominaisuudet, kuten ruskeat nappisilmät (kyllä, minä olen sisaruksista ainoa sinisilmäinen), käsittämätön kyky olla lihomatta (joo, ne syövät suklaata ja herkkuja varmaan enemmän kuin minä, muttei missään vaan näy) ja molemmilla on jättisuuri sydän, johon mahtuu ammatillista hoivaviettiä täysin tuntemattomia ihmisiä kohtaan (siinä missä minä olen se kaupallinen tyyppi, joka ei tosin myisi mummoaan eikä mitään muutakaan itselleen henkilökohtaisesti tärkeää, mutta muuten pelaa marginaaleilla ja myynnillä työkseen).

Me olemme ylpeästi Ämmiä, sillä kaikkien meidän nimemme alkavat samalla alkukirjaimella. Ikäeroa meillä on 1 v 4 kk ja 11 v. Emme me aina ole olleet koko joukolla paitoja ja peppuja. Joskus on erityisesti nuoremman kanssa vähän kipinöinyt ja otettu toviksi etäisyyttäkin. Hengitetty erillään, hyväksytty hiljalleen toisen erilaisuus. Kun nuorempi siskoni aikanaan syntyi, askartelimme (ja ihan taatusti minun ideastani, sorry äiti) äidille sairaalaan vietäväksi onnittelukortin, jossa oli legendaariseksi noussut jälkikirjoitus: ”Olisi se saanut kyllä olla poika”. Onneksi tuli tyttö, oikein hyvä pikkusisko siitä tulikin.

Tänään haluan kirjoittaa tuosta nuoremmasta pikkusiskostani, koska juuri nyt on ajankohtaista kertoa hänestä kaunista ja hyvää. Siskoni on ehdokkaana aluevaaleissa länsi-uudenmaan alueella eli mm. espoolaisena on sinulla häntä mahdollisuus äänestää. Miksi sen tekisit? Minäpä kerron.

Mirjami on aidosti läsnä ja ihmistä lähellä. Hän on erikoissosiaalityöntekijä ja suurperheen äiti, joten hänellä on aidosti kokemusta ajankäytön hallinnasta, kivusta kiljahtelevien lasten kärräämisestä lääkärinluukulta toiselle ja arjen haasteista, monelle niin tutuista. Avioerosta, luopumisesta, mutta myös uusista aluista ja sinnikkyydestä. Työssään hän on tekemisissä mm. lastensuojelun, mielenterveyssosiaalityön ja maahanmuuton kanssa. Hän tuntee pahan olon, mutta myös hyvinvointipalvelut ja sote-kentän. Mirjami uskoo oikeudenmukaisuuteen ja yhdenvertaisuuteen. Hän iloitsee arjen pienistä, isoista asioista kuten luonnosta ja leipomisesta. Ja koska hän on samasta puusta pitkälti kanssani veistetty, toki kirjatkin hänen elämäänsä läheisesti kuuluvat. Hän leipoo vähintäänkin Espoon parhaat kakut ja välillä on hämmentävää huomata, että kaiken tämän hän hoitaa aina rauhallisesti ja hymyssä suin. Yksikään kakku ei ole (tietääkseni) lentänyt seinään ja aina saamme oman keittiön antimia, kun perheen lapsia juhlitaan. Ja niitähän juhlitaan, koska perheessä on neljä lasta, kaksi bonuslasta ja yksi labradorinnoutajan pentu.

Mirjami on rohkea. Jo nuorena hän toimi mm. yövartijana – johon en iiiiikinä itse olisi taipunut! Hän on ollut rohkea niin kauan kuin muistan. Ekaluokkalaisena (jos oli edes vielä koulussakaan) hän aikanaan katosi toviksi. Ei siinä poliiseja siihen aikaan vielä heti paikalle soiteltu ja lopulta tyttö palasi kotiin – vierailtuaan yksinään Hulluilla päivillä. Pitihän se himoittu kylmälaukku saada, vaikkei äiti suostunutkaan ostoksille lähtemään. Rohkea täytyy olla myös tällaisena aikana, jolloin vaaliehdokkaita yleisesti loukataan, haukutaan ja vähätellään. Että joku on niin rohkea, että asettaa itsensä ehdolle tästäkin huolimatta – tehdäkseen sinun elämästäsi edes hitusen helpompaa sinä hetkenä, kun ehkä tarvitset sosiaali- tai terveysalan palveluja. Silloin on merkitystä, että päättäjissä on tavallisia, arkeen ankkuroituneita ihmisiä. Eivät he ole niitä mediaseksikkäitä julkkiksia, vaan tavallisia ihmisiä, jotka uskovat vaikuttamiseen. Jonkun täytyy olla rohkea ja olen kovin ylpeä siitä, että minun siskoni on.

Mirjami on minun rakas pikkusiskoni. Hän on loistava ehdokas aluevaaleihin, koska hänessä yhdistyy terävä huomiointikyky, aito läsnäolo, suurperhearjen vahvistama huikea organisointikyky ja monipuolinen ammattitaito sosiaalialan eri näkökulmista. Jos etsit ehdokasta, jolla on suuri sydän, aitoa tahtoa toimia sinun eduksesi ja puhe- ja toimintakyky ja tavoitettavuus tallella myös vaalien välissä, annathan tärkeän äänesi Mirjamille. Voit tutustua siskooni tarkemmin täällä: www.mirjamituomikoski.fi. Käy nyt edes katsomassa niitä nappisilmiä ja vertaamassa yhdennäköisyyttä testiversioon nähden 😊

Omasta ja siskoni puolesta kiitän sinua lämpimästi, että luit vaalipropagandani. Tein sen siksi, että toivon sydämestäni hyvää vaalitulosta – niin siskoni kuin espoolaisten puolesta. Samalla haluan muistuttaa kaikkia meitä, että sisaruus on yksi tärkeimpiä asioita elämässä. Huolehdithan sinä omistasi?

Terveyttä ja touhukasta tammikuuta toivottaen,

Marjo

Jos olenkin täällä sivuillani ollut poissaoleva ja elänyt täydellistä hiljaiseloa, olen toisaalla ja työelämän syövereissä ollut kuin vähintäänkin toimintaelokuvan sivuroolihahmo. Milloin ollut täystulituksessa, milloin teleporttautunut itseänikin hämmentävällä tavalla hetkessä paikasta toiseen. Kuukaudelta tai parilta tuntuva ajanjakso onkin yhtäkkiä venähtänyt puolivuotiseksi, kesä muuttunut talveksi (oliko siinä välissä tänä vuonna edes kunnon syksyä?) ja löydän itseni keskeltä kirjakaupan kukkeinta ajanjaksoa, joulua.

Koeaikani taisi jo kuivahtaa kokoon, tai ehkei minulla sellaista ollutkaan.  Olen pyrkinyt aina koeajan viimeisenä päivänä hiukan kulloistakin esimiestäni kiusaamaan kysymällä, että tulisinko vielä seuraavanakin päivänä töihin. Hämmentyneen, minuun kohdistuneen katseen ja huonon huumorintajunikin höystämänä olen aina saanut tulla takaisin 😊. Niin on siis vierähtänyt eka puolivuotiseni kirjamamana maailman kauneimmassa kirjakaupassa. Googlaa vaikka, oikeasti löytyy tämä ihanainen Kirjatalomme maailmanlaajuisestikin upeimpien kirjakauppojen joukkoon moninkertaisesti valituksi tulleena! Jos edellisessä työpaikassa nillitin sokeritoukkien marsseista ja yleisestä epäsiisteydestä, vessan vilkkuvista, discovalaistusta muistuttavista ja epileptikolle taatusti kohtauksia aiheuttavista epämääräisenä välähtelevistä valoista, on nyt työympäristöni niin arvostusta herättävä, ettei sinne ole tullut mentyä vielä kertaakaan virttyneissä fleecehousuissa tai kulahtaneissa Kuoma -jalkineissa. Toisaalta über-kimalteleva paljettimekkonikaan ei ole vielä tehnyt esiinmarssiaan Kirjatalon marmorin ja messingin maailmassa. Odottakaapa jännityksellä, arvon kollegat! Tällä muikkelilla on vielä monta mekkoa jemmassa! No, suurin osa taitaa vain odottaa - hetkeä, jolloin allipaasilinnat pusertuvat taas tiiviisti (tiiviimmin) hihoihin ja mekko niin sanotusti solahtaa ylle (ja ilman avustusta siitä pääsee myös kuoriutumaan ulos). Sannin laulun sanoja lainaten: 2080-luvulla.

Aina, kun tällainen 50+-tyyppi aloittaa uudessa työpaikassa, on nuttu nurin ja takki tyhjänä tovin ennen kuin kaikkeen uuteen ja erilaiseen taas tottuu. Kun siihen vielä lisätään jatkuvassa kielikylvyssä kelliminen, on iltaisin ollut aika helppoa lösähtää sohvalle ilman sen kummempia suunnitelmia. Tunnustan, että joskus olen jopa loistokirjan vierelle nukahtanut, kun arjen mehulinko on vetänyt koko päivän sellaisia kierroksia, ettei ole yhtään enempää puristettavissa. Pyydän siis anteeksi kaikilta, joita olen viimeisten kuukausien aikana laiminlyönyt tai joita tulen lähitulevaisuudessa laiminlyömään – minä olen joko tehnyt raivokkaasti töitä tai sumeilematta nukkunut, torkkunut, pilkkinyt tai muuten vaan möyhinyt auringonkeltaisen sohvani upottavia sohvatyynyjä. Ei mitään henkilökohtaista. (Enkä mainitse niitä unettavia kirjoja).

Mutta voih, kuinka onnellinen olenkaan ollut! Käpylä on aina ollut henkinen kotini ja vaikka kovasti kaipaankin takaisin Ouluun, tunnen olevani nyt kaikin tavoin kotona. Olkoonkin, vaikkei patterit ole näilläkään pakkasilla ja kolmesta huoltopyynnöstäni huolimatta yhtään lämmenneet ja ”vedenvirtausta” kävi joku huoltomies juuri ronkkimassa niin, että nyt kirjaimellisesti vaahtoaa pää pienen vedenpaineen ja onnettoman suihkupään takia. Tip-tip-tip – tipetapetip – tämä teema kantanee myös joulun jälkeiseen aikaan. Blondi ymmärtää ja ei, koska nyt olen kyllä suihkun alla tupla-ajan aiempaan verrattuna. Vaahdon määrä hiuksissa on kuitenkin vakio. Ja ehkäpä joku käy niitä pattereitanikin uudestaan tsekkailemassa, etten enää kolmatta peittoa tarvitse yöuniani turvaamaan. Selkeästikään en ole vielä kuumien aaltojen kourissa, jos jotain positiivista tästä tilanteesta etsii.

Työelämän tositoimissakin olen viihtynyt mainiosti. Paljon on ollut työtä, pientä ja näkymätöntä ja suurempaakin. Koronarajoituksista huolimatta olen katsonut olevani eniten hyödyksi olemalla livenä paikalla Kirjatalossa. Joka kerta iloitsen, kun hiippailen työpaikalleni ja hipsuttelen kaikkia kirjoja, silmäilen lehtihyllyjen aarteita ja ihastelen huikeita muistikirjoja. Niitä on valehtelematta satoja erilaisia ja olen jo ymmärtänyt, etten tule koskaan niitä kaikkia itselleni ostamaan. Pian on tulossa kyllä huikeita samettikantisia Deluxe-muistikirjoja. Josko sellaisen itselle tyynynaluskirjaksi… Voisi kirjoittaa muistiin outoja yöllisiä unia, joissa juttelen milloin pomon, milloin ex-miehen, milloin jalattomana esiintyvän, jo poismenneen isäni kanssa. Kauheasti mulla ainakin on kaikille asiaa, ei ihme, että valveilla ollessani tykkään monesti vaan vetäytyä omiin oloihini ja olla hipihiljaa hajuton ja mauton tyyppi.

Hiljaiselosta huolimatta olen hengissä, hyvinvoivana ja suloisen pulskeana odottelen kaikessa rauhassa joulua. Ja tämänvuotiset piparinpaistamiset – no, onneksi niitä herkkusia saa valmiina kaupasta. Meikäläisen pipari-indeksi huutaa tänäkin jouluna punaisella, joka tarkoittaa, että visusti vielä joku 22.12. tehdään pitkää iltaa sen sijaan, että rauhoittuisin joulun viettoon. Ehkäpä sitten eläkeläisenä Malediivien maisemissa tai Australian auringossa, jossa toimintaköyhä jouluni kestää ainakin kymmenen viikkoa.   

Riemuisaa joulun aikaa toivottaen,

Marjo

Hyvää päivää, kansalaiset ja kauniit kanssaeläjät. Melkoisen paljon on taas virrannut vettä Vantaanjoessa sitten viimeisen kirjoitukseni. En edes muista mitä kaikkea sellaista jännää ja näppärää on elämässäni tapahtunut, joista en olisi vielä ääneen puhunut tai sanoina paperille soljuttanut. Ehkä muutan bloginkin nimen ”Sekavan kirjava ja kiireinen elämäni”, sen verran säpinäntäyteistä on eloni viime kuukaudet ollut.

Kulunut puolivuotinen on ollut taas kerran isojen muutosten aikaa. Sain Oulussa alkukeväästä valtavat työhön liittyvät muutokset maaliin, kun kahden verkkokaupan alustat ja varastot viimein vaihdettiin ja muutettiin- uusiin. Samoin vaihtui asiakaspalvelujärjestelmä ja sittemmin myös uutiskirjejärjestelmä. Näitä projekteja varten muutin Ouluun marraskuussa 2019 ja liki 1,5 vuotta myöhemmin sain hommat valmiiksi ja itseni hilattua lopulta helmikuun pakkasilla ansaittuun kesäloman viettoon. Mökillä parinkymmenen asteen pakkasessa nautin kaksin pikkukoirani kanssa luonnosta, hengittämisestä ja kiireettömyydestä.  Huokailin, miten hienoa elämä on ja makustelin miten loman jälkeen työmaalla odottaisi mukavan tasapainoinen ja normaali tilanne. Pääsisin rullailemaan pitkästä aikaa tasaisella, esteettömällä maalla ja nauttimaan kovan työni hedelmistä. Oulu oli hyvä, työpaikkakin rakas. Kaikki oli hyvin ja silti mieleni juuri noina hetkinä valtaa niin usein ”mitäs nyt” -fiilis. Taisinpa sen jopa Facebookissakin ääneen ilmaista. Eiköhän sen jo joku sieltä bongannut – tai näin ainakin epäilen, sillä lausahdusta seurasi pian ”kohtalokas” puhelu.

Soitto tuli ruotsalaisesta puhelinnumerosta. Tuhahdin, etteivät ruotsalaiskollegani koskaan opi käyttämään työnumeroani, vaan lomallakin aina joku yrittää minua tavoitella privanumerostani. Se olikin sitten puhelu, joka taas kerran laittoi olemattoman systemaattiset suunnitelmani sekaisin. ”Olisitko kiinnostunut tulemaan töihin Akateemiseen Kirjakauppaan?” Kyllä. En. En nyt. Ei taas tätä samaa muutosrumbaa. En tiedä. Ehkä. Sydän huusi hallelujaa ja järki sanoi, että unohda nyt koko juttu. Oulu on hyvä, työpaikka on rakas ja mitä niitä nyt on. Tytärkin asuu Oulussa, miten ihanaa on ollut häntä nähdä. Nallikari on rakas, työmatka 507 m, meri vieressä. Koti viimein valmis ja taulut seinällä, askelrytmi omaan tahtiin sopiva ja pienien piirien myötä koronaturvallisuus taattu. Ei mitään järkeä laittaa kaikkea taas uusiksi. En mene. Haluaisin kyllä.

Nukuin yön, nukuin kaksi. Yritin puhua järkeä itselleni, hakea tukea parilta rakkaalta uraani seuranneelta ihmiseltä, jotta joku katkaisisi pelin ja sanoisi miten huono idea minulla taas oli käsillä. Mutta jos elämä on mitään opettanut, on se juuri se, että tilaisuuksiin on uskallettava tarttua. Olen monesti kirjoittanut blogissanikin siitä, miten tärkeää on elää omannäköistä elämää. Miksen sitä siis itse tekisi? Ei elämästä selviä kuitenkaan hengissä eikä edes kolhuitta ja turha suunnitelmallisuuskin vain tukahduttaa. Toisille tasaisuus sopii mainiosti, minulle selkeästikään ei. En stressaannu, jos kaikki menee uusiksi. Tavallaan se kiehtoo, aina saa aloittaa alusta ja oppia, sopeutua ja soveltaa. Eräs tuttu onnitteli minua: ”No onnea nyt TAAS kerran”. Kiitin ja mielessäni onnittelin häntä 15 vuoden urasta samassa paikassa. Molempi parempi. Kun löytää oman paikkansa, on turha vaihdella mitään pelkän muutoksen takia, mutta asioiden pitää tuntua omilta ja oikeilta, jotta voi pysähtyä.

Niin sitten tapahtui, että päätin rohkeasti hypätä takaisin kirja-alalle. Pieni sisäinen piruni huusi ei, mutta tunnen kyllä itseni ja tiedän, mikä tekee minut onnelliseksi. Muuttokuormani siirtyi Oulusta takaisin kohti Käpylää huhtikuun puolessa välissä ja jollen vielä sitä ennen uskonut kohtalon johdatukseen, niin viimeistään tein sen sinä hetkenä, kun allekirjoitin vuokrasopimuksen täsmälleen samasta asunnosta, jossa asuin ennen lähtöäni Ouluun. Eipä tarvinnut miettiä miten huonekaluni mahtuvat, sinnehän ne loksahtivat tismalleen samoihin kohtiin kuin aiemmin. Joku oli tosin välissä taulukoukkuni seinältä poistanut 😊.

Joten hyvät naiset ja herrat: Kirjamama is back in town! Olen palannut kotiin kaikin mahdollisin tavoin ja toivon, että elämäni kirjat pysyvät nyt ainakin taas jonkun hetken paikoillaan. Stadi on hyvä, työpaikka on rakas. Olen taas virallisestikin kirjamama ja hengitän iloa ja energisyyttä tämän niin kovin rakkaan alan myötä aivan eri tavalla kuin viimeisen viiden, alan ulkopuolella vietetyn vuoden aikana. Ehkä ympyrä sulkeutui, ehkä ulkokehällä on vielä tilaa tulevalle. Aika näyttää, mutta juuri nyt on hyvä. Espanjan aika koittaa kyllä vielä – kun aika on 😉

Runsaasti onnenhetkiä ja rohkeita tutkimusretkiä myös sinun elämääsi toivottaen,

Kirjamama

PS. Joko seuraat Kirjamama -sometiliäni Instassa? Sieltä löydät kivoja kirjavinkkejä ja toivottavasti korona-ajan helpottaessa myös livelähetyksiä kirjajulkkareista ja muista kinkereistä. Hyppää kuulolle!

Mulla on useimmiten kirjaimellisesti jalat maassa. Olen tunnetusti aika nössö eli en ollenkaan viihdy korkeissa paikoissa ja siihen kun yhdistetään vielä suljetun paikan kammoni, on kattaus aika selvä. Ihan paras tunne on vakaa, tasainen maaperä matalapohjaisten kenkieni alla. Tästä tekee poikkeuksen vain meri, jossa maailmaani saa keinuttaa ihan huolella ja minä vaan nautin maisemista ja matkanteosta ilman pahoinvointia tai pelkoa kymmenen metrin aallokosta. Laivassa on ”avautuvia happiaukkoja” eli sieltä pääsee halutessaan parvekkeelle, ulkokannelle – ulos. Ei siellä voi suljetun paikan kammoa tulla.

Olen miettinyt paljon mistä tämä suljetun paikan kammoni oikein kumpuaa. Voiko se olla kokemus aiemmasta elämästä, koska en mitenkään muista, että olisimme koskaan asuneet mitenkään ahtaasti eikä minua ole todellakaan mihinkään lukittu – käytössä ei ole koskaan ollut mitään Vaahteramäen Eemelin verstas -tyyppisiä ratkaisuja. Ainoa muistikuva ahtaaseen paikkaan sulloutumisesta on lapsuudesta, jolloin minua ja siskoani jokusen vuoden vanhempi tätini houkutteli meidät vanhanaikaisen keittiökomeron perälle. Luonnollisestikin kaikki (kolme) ahtauduimme komeroon, koska tätini halusi esitellä meille kykyään saada tuon sisäpuolelta täysin kahvattoman, ulkopuolelta painonupeilla varustetun kaapin avautumista. Kolme tyttöä kaappiin, ovi kiinni – kliks – ja pimeys ja tiiviisti lukittautunut ovi muurina edessämme. Arvannet jo, miten meidän kävi. Pari parkuvaa mukulaa takomassa ovea, kunnes mummini kuuroille korville kantautunut välipalakutsu sai hänet huolestuneena meitä etsimään talon toiselta puolelta. Jep, siellähän me, ehdassa 60-lukulaisessa komerossa vankeina. Saattaahan tuota jotain pientä traumaa tilanteesta minulle jääneenkin kaikkia suljettuja paikkoja kohtaan. Tilanne on välillä äitynyt jopa niin pahaksi, etten yksinkertaisesti kestä ajatusta arkkuhautaamisesta. Tiedän. Minä kai se isäni hautajaisissakin ehdotin siskolleni, että kävisin arkkua hieman aukaisemassa, ihan vaan vähän kurkistamassa, että ensinnäkin isäni siellä sisällä on ja toiseksikin, ettei hänen tarvitsisi olla suljetussa paikassa – jos hänkin vaikka sitä pelkäisi (ei pelännyt ja itse toivoi nimenomaan arkkuhautaamista).

Olen asunut koko lapsuuteni ja nuoruuteni kerrostalossa. Silloin on koti ollut aina korkeuksissa, monesti 4. tai 5. kerroksessa enkä muista, että tilanne olisi ollut mitenkään pulmallinen. Sellaiseksi se taisi kuitenkin joskus 2000-luvun alussa muuttua. Kävi kaksikin kertaa kohtuullisen lähellä toisiaan siten, että juutuin hissiin. Tai oikeammin sanottuna, hissi juuttui kerrosten väliin minun ollessa sen kyydissä. Ensimmäinen kerta oli Helsingin luonnontieteellisessä museossa, jossa olin siirtymässä tuplavahinkovankkureiden (eli kaksostenrattaiden, lapsillanihan on vain vajaa 1,5 vuotta ikäeroa) kanssa kerroksesta toiseen isolla invahissillä, kyydissä minä ja kaksi alle 3-vuotiasta. Kaboom – ja hissi jämähti keskelle kerroksia. Tarina tai muistikuvat eivät kerro kastuiko housut vaiko posket, mutta kuumottava hetki kyllä oli. Painelin kerrosnappuloita, hälytysnappuloita ja ties mitä. Yhtäkkiä hissi nytkähti liikkeelle ja palasi takaisin alakerrokseen. Sanaakaan sanomatta pakitin ulos hissistä ja voin kyllä rehellisesti sanoa, että sillä kerralla ei todellakaan tullut kakkoskerrosta tutkittua. Taisin melko vähin äänin vain poistua ulos koko rakennuksesta ja hyperventiloida hetken kadulla ennen suuntaamista takaisin kohti kotia, joka tuolloin oli tovin Etu-Töölössä. Toinen hissijumikokemukseni liittyy vuosien takaisen työpaikkani pikkujouluihin, jolloin aivan liian humaltuneena ja liian suuripäisenä (muutenkin kuin humalatilan takia) joukkiona tunkesimme porukalla hissiin. Taisihan siinä ovessa joku maininta olla maksimihenkilömäärästä, mutta porukkaa vaan puski kyytiin. Sitten joku vitsaili, että ”nyt sitten jos hissi juuttuisi”. Arvaatko jo? Juuttuihan se. Kiva katsella viikonlopun vastaisena yönä aukotonta hissikuilun betoniseinää jossakin 8. ja 7.kerroksen välillä. Tämäkin tilanne ratkesi pian eli montaa hetkeä emme (muistaakseni) hississä viettäneet, mutta sitäkin tiiviimmältä tuntui sekä pelästymisestä raskaaksi käynyt ilma että kanssamatkustajien paino heidän nojautuessaan yhdellä jalalla seistessään koko painollaan toisia vasten.

Hissijumeista alkoi kausi, jolloin en pahimmillaan suostunut menemään hissillä mihinkään. Kyllähän se kävely on hyötyliikuntaa ja ihan järkevääkin sellaista, mikäli työpaikkasi tai majoituksesi on maksimissaan jossain 6. kerroksessa, mutta miten hoitaa ilman isompaa numeroa pelkotilasi, kun työmatkalla ollessasi huoneesi on 32. kerroksessa hotellissa ja jossa viikon oleskelun aikana hissit muutenkin juuttuivat päivittäin kerrosten välille? Tai jos työpaikkasi on 10. kerroksessa – kerralla vaan sitten koko päivän eväät mukaan, ettei vahingossakaan tarvitse ajella hissillä tai kivuta korkokengissä edestakaisin kerrosvälejä useampaa kertaa päivässä.

Olen suljetun tilan pelkoni kohdannut myös lentokoneessa, kun lentoemännän sulkiessa ovea lähdön hetkellä on ylitseni vyörynyt laavavyöryn kaltainen kuumotus. ”Apua, en voi jäädä. Päästäkää ulos. Happi loppuu. Muutin mieleni. En ole mihinkään lähdössä”. Paniikki yrittää hiipiä kimppuuni ja mielen valtaa nolous. Mitä tapahtuu, jos huudan nyt apua. Pääsenkö vielä pois? Entä matkatavarani, jotka jo ovat kyydissä – mitä niille käy? Ja miten pääsen kohteeseen, jollen nyt vaan rauhoitu ja ajattele pehmoisia ja mukavia, väännä lempimusiikkiani täysille ja unohda missä olen. Hengitä sisään, hengitä ulos. Toista. Sulje silmät ja ajattele olevasi kohteessa, rannalla, merellä, missä tahansa muualla kuin siinä suljetussa putkessa, josta poistumista et voi enää itse hallinnoida. Jokainen, joka on kanssani koskaan nököttänyt hississä tai etenkään vieressäni lentokoneessa, on varmasti huomannut, että noina hetkinä minun on kovin vaikea puhua. Yleensä vain keskityn jollain tasolla hengittämään ja odotan ahnaasti sitä hetkeä, jolloin ovi – hissin tai lentokoneen – aukeaa, näen valoa ja saan tuntea hapen taas kulkevan vapaasti. Sinä hetkenä palaudun omaksi itsekseni, saan takaisin kuuloni, näköni ja normaalisykkeeni. Lentokoneessa opin siedätyshoidolla (eli jatkuvilla työlennoilla) rentoutumaan. Nyt hieman jännittää miten korona-ajan lentomatkojen puuttuminen nakertaa siedätysprosessiani. Aloitanko alusta? Auttaako enää, että istun etuosassa, josta käsin en näe suljettua ovea, tolkutonta penkkirivien määrää tai kenkiään kaivelevia, ”epäilyttäviä” henkilöitä, kun happivajeen rikastuttama mielikuvitus alkaa kehitellä outoja tarinoita?

Miksi sitten julkisesti avaudun tästä pelosta, joka minua yhä matkoillani seuraa? Koska mielestäni on aivan normaalia, että jokainen pelkää jotain. Koska haluan, että matkaseurani myös tulevaisuudessa ymmärtää miksi minulle on niin tärkeää lentokoneessa istua juuri tietyillä paikoilla tai miksi minulta on turha kysyä hississä ollessa yhtään mitään. Olen silloin turvakuoressani sinun tavoittamattomissasi. En tiedä miksi, mutta siellä olen huomaamattomasti hyperventiloiden ja omakehittämiäni mielikuvitusharjoitteita toistaen.

Minulla on elämässäni ajoittaisesti ehkä hissimörköjä ja happivajetta, mutta yhtäkään asiaa ei ole jäänyt pelkojeni takia toteutumatta. Ehkä pelko vain ohjaa minua jatkossakin asumaan alimmissa kerroksissa niin omassa kodissani kuin hotellivalintojeni osalta. Jääpähän enemmän tilaa niitä kattohuoneistoja haikaileville – ja kyllä silti monesti ylitän itseni ja esittelen jatkossakin näköaloja Torni -hotelleista – kunhan sen aika taas muuten on.

Mikä on sinun pahin pelkosi ja miten olet sen ehkä selättänyt?

Marjo